Valheen monet kasvot

Nyt on kyllä kulunut luvattoman paljon aikaa viime kirjoituksestani. Eläkkeelle vähitellen liukuessa on edelleen ollut paljon kiireitä ja aloitettujen projektien loppuun saattamista, mutta taustalla on kaiken aikaa muhinut monia aiheita, jotka odottavat julkaisua. Tartun ensimmäisenä valheen käsitteeseen, joka jatkuvasti pyörii julkisessa keskustelussa mm. valeuutisten, tiedon luotettavuuden, faktantarkistamisen jne. yhteydessä.

Yle TV1:n Perjantai-ohjelman aiheena oli myös tässä taannoin valhe ja totuus, jotka saivat ansaitsemansa käsittelyn useiden keskustelijoiden voimin. Katsoin ohjelmaa varsin keskittyneesti, koska tämä kuuluu mieliaiheisiini – on kulkenut mukana elämässä viestintäkonsultin ajoista lähtien.

Miksi ihminen kertoo valheita, tai miksi organisaatio (esim. media) julkaisee paikkansa pitämättömiä asioita? Television keskustelu pui aihetta mm. siitä näkökulmasta, onko hyväksyttävämpää kertoa tietyntyyppisiä valheita kuin taas toisentyyppisiä. Yhdenlainen arviointi lähtee esimerkiksi siitä, saavutetaanko valheella suurempi ”yleinen hyöty” tai jotenkin jonkun kannalta hyväksyttävämpi hyöty – eli että valheen tavoitteena on ikäänkuin tehdä parempaa maailmaa… Mutta kenen kannalta sitä paremmuutta arvioidaan? Usein ajatellaan, että oman hyödyn tavoittelu – esimerkiksi omien virheiden peittely tai omien motiivien piilottaminen – on kaikkein tuomittavinta. Ns. valkoiset valheet taas koetaan viattomammiksi ja hyväksytään helpommin, oli niiden takana sitten pelkuruus tai halu saada aikaan hyvää.

Minusta valheellisen tiedon leviämisen syyt ovat vieläkin monisyisemmät. Varmiten totuudessa pysyy ihminen, kun hän raportoi tosiasioita, joiden olemassaolo on kiistaton: ”se-ja-se tuli klo 8 paikalle”, ”hänellä on punainen takki” – eli tämä on mm. sitä perinteistä uutisvälitystä. Kerrotaan mitä on tapahtunut.

Valtaosa kaikesta mitä ihminen viestii on kuitenkin tulkintaa. Kerrotaan mitä luullaan nähdyn, mikä uskotaan todeksi. Harva meistä kuitenkaan on silminnäkijänä tai kuulijana ollut paikalla, kun jotakin on sanottu tai tehty. Tämä jättää tilaa laajalle kirjolle huhuja, uskomuksia, oman kuplan sisällä vallitsevia näkemyksiä. Lopulta totuudet lyövät toisiaan korvalle; toinen katsoo että toinen valehtelee. Täysin sama tapahtumasarja pystytään tulkitsemaan oman arvomaailman kautta erilaiseksi kuin jonkun toisen. Oikeasti totta on silloin vain se, että ihminen itse uskoo tähän tulkintaansa.  Ideologiat ja massaliikkeet syntyvät tällä tavoin, varsinkin jos vastaanottajilla ei ole halua tai mahdollisuutta tarkistaa faktoja.

Kolmanneksi on sitten listattava varsinaiset tietoisesti kerrotut epätotuudet. Valehtelija tietää antavansa väärän todistuksen ja kertovansa paikkansa pitämättömyyksiä. Tälläkin tavoin saadaan massoja liikkeelle, ja täten ajetaan omia intressejä.

Lopuksi todettakoon, että vastaanottaja on kuitenkin se joka ratkaisee, mitä vaikutuksia totuudella tai valheella on. Saattaa olla, että totuutta ei haluta uskoa. Saattaa olla että valheen läpi nähdään ja totuus kaivetaan esille.

Inhimillinen viestintä on moninaisten syy- ja seuraussuhteiden verkko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät kirjoitukset

  • Lobbaajarekisteri ei mitään uutta!

    Tämän kevään vaalien yhteydessä keskustelu lobbaajien roolista ja vaikuttamismahdollisuuksista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on ryöpsähtänyt käsistä. Itseäni aihe koskettaa taustani takia. Toimin pitkään viestintäkonsulttina, työnäni oli välittää tietoa päätöksentekijöille sekä ennen kaikkea neuvoa asiakkaita itse vaikuttamaan itselleen tärkeisiin asioihin. Siihen aikaan lobbyismia oli kovin vähän; joillakin suuryhtiöillä oli yhteiskuntajohtajia, jotka harjoittivat winingia and diningia poliitikkojen ja virkamiesten ...
  • Teko- ja vähän muustakin älystä

    Olemme täällä aivan varmasti muistakin syistä kuin selviytyäksemme mahdollisimman älykkäästi. Mihin on jäänyt ihmisen arvo empaattisena, tuntevana olentona?